Sukujuhla 13.8.2022

Sukuseura Marttunen r.y.:n järjestyksessään 16. sukujuhlat vietettiin Heinolan WPK-talon upeissa tiloissa lauantaina 13.8. Kolmen vuoden välein järjestettävät juhlia oli koronan vuoksi jouduttu jo siirtämään kahteen kertaan, ja edellisestä juhlasta oli jo viisi pitkää vuotta. Jälleennäkeminen tapahtui iloisissa tunnelmissa ja lähes 100 hengen vaihtaessa kuulumisia volyymit olivat ajoittain kuin lastentarhassa.

Ohjelmassa oli perinteiseen tapaan puheita ja yhteislaulua. Ahti Peltonen kertoi rakkaasta lintuharrastuksestaan. Kuulimme, kuinka hän on osallistunut lintujen talvisiin linjalaskentoihin yli 30 vuotena. Harvinaisin havainto on ollut viitatiainen, jonka Ahti havaitsi yllättäen oman pihan ruokintapaikalla oman pihan ruokintapaikalla Ala-Räävelin rannalla 27.9.1995 . Suomessa oli tehty vain muutama havainto lajista ennen tätä. Sittemmin laji on yleistynyt Suomessa. Ahti myös kertoi, että hänestä pönttö on ihan pönttö sana ja sen sijasta hän käyttää mieluummin uuttu sanaa. ”Eihän uuttukyyhkyhän ole pönttöpulu” Ahti totesi naurahtaen. Kuulimme myös, että outo ääni pihallamme voi hyvinkin olla talitiaisen; sillä on tutun ti-ti-tyyn lisäksi yli 80 muuta ääntä.

Professori Lea Pulkkinen kertoi suvun merkityksestä ihmisen kasvussa ja kehityksessä. Kaikille ihmisille on erittäin tärkeää, että tunnemme kuuluvamme johonkin. Ystävyyssuhteet voivat elämäntilanteen muuttuessa katketa, mutta suku säilyy. Jokaisella suvulla on omat tarinansa. Ne voivat olla voimaannuttavia tai traagisia. Useissa Marttusen suvun tapaamisissa on käyty läpi suvun kantavanhempien Valmi Hjalmarin ja Julia Marttusen elämänvaiheita ja arvojaan. Uskomattomalta on nuoremman ja vanhemmankin polven korvissa kuulostanut heidän tarinansa ja tarmokkuutensa. He muuttivat Heinolan maalaiskuntaan talvella 1922 vähän yli kolmekymppisinä. Junalla matkustettiin Pohjanmaalta Lahteen ja sieltä talvipakkasissa suuren lapsikatraan, palvelusväen ja tavaroiden kanssa hevosrattailla Lusin kylässä sijaitsevaan kartanoon.  Perheeseen kuului tuolloin vanhempien lisäksi seitsemän lasta, joista vanhin oli 12-vuotias. Myöhemmin lapsia syntyi vielä seitsemän lisää. Vajaassa 20 vuodessa kartano saatiin kukoistamaan, Syrjäkosken saha uudistettua ja meijeri perustettua. Valmi Hjalmarilla oli tilan puuhien lisäksi lukuisia luottamustoimia. Lea kannusti tutustumaan yhdessä nuoremman polven kanssa suvun kiinnostaviin vaiheisiin. Siihen tarjoavat hyvän mahdollisuuden kaksi sukukirjaa, joista tuoreempi on vuodelta 2020. Lealta on ilmestynyt tänä vuonna kaksi kirjaa, joista toisessa hän perustelee sitä, miksi lapsen hyvinvointi alkaa kodista, ja toisessa hahmottelee tutkijan omakuvaa elämänkaaren asemesta jänteenä, joka  koostuu lukuisista toisiinsa limittyvistä säikeistä. Lean puhe on kokonaisuudessaan tämän sivun lopussa.

Sukuneuvoston puheenjohtaja Armi Pusa kertoi, että jälkeläisiä tai avioliiton tai avoliiton kautta sukuun tulleita on jo yli 600. Hän kannusti sukuhaaroja aktivoimaan myös nuorempaa polvea mukaan sukuseuran toimintaan. Seuraava sukujuhla päätettiin pitää jo vuoden päästä; muutaman tunnin tilaisuuden aikana ei ehtinyt vaihtaa kuulumisia läheskään kaikkien kanssa

Suvun merkityksestä ihmisen kasvussa ja kehityksessä

Lea Pulkkinen

Sukuseura Marttunen sukujuhla 13.8.2022, Heinola, VPK:n talo

Joitakin vuosikymmeniä sitten ajateltiin, että suvun merkitys ihmisille vähenee ja että sukulaissuhteet korvautuvat ystävyyssuhteilla. Näin ei tutkimusten mukaan kuitenkaan näytä tapahtuneen. Ihmissuhteissa on elämän eri vaiheissa erilaisia painotuksia, kuten monet ovat henkilökohtaisessa elämässään todenneet. Opiskelupaikoissa, työpaikoilla, harrastuksissa ja naapurustossa syntyy ystävyyssuhteita, jotka täyttävät vapaa-ajan eikä sukulaisille jää aikaa eikä huomiota. Opiskelun päättyminen, työpaikan tai asuinpaikan vaihtaminen ja uuteen harrastukseen siirtyminen voi kuitenkin merkitä myös niissä syntyneiden ihmissuhteiden hiipumista.

Sukulaissuhteet ovat luonteeltaan toisenlaisia. Ne ovat olemassa, pidimme niitä aktiivisesti yllä tai emme. Kun tapaamme sukulaisia, emme välttämättä koe olevamme sukulaissieluja, mutta välillämme on perusmielenkiinto yhteisen taustan ja kenties yhteisten lapsuuskokemusten takia. Pelkkä toisen ihmisen olemassaolo on merkitsevää, eivät hänen ulkoiset saavutuksensa. On monia kulttuureja, joissa ei tehdä eroa sukulaisten läheisyyden perusteella, esimerkiksi serkun ja pikkuserkun välillä. Kaikki ovat serkkuja, tätejä ja setiä, jos heihin on olemassa sukuyhteys. Omaan sukuun kuuluvista pidetään huolta, autetaan koulutuksessa, majoituksessa ja muissa elämäntilanteissa, iloitaan ja surraan yhdessä.

                      Otsikossani ei kuitenkaan puhuta sukulaisten vaan suvun merkityksestä ihmisen kasvussa ja kehityksessä. Mitä suku yksikössä tarkoittaa? Meistä jokainen on sekä äidin että isän sukua ja vanhempamme puolestaan olivat heidän äitiensä ja isiensä sukua. Siis meissä kussakin on läsnä monia sukuja. Samalla meissä on hyvin yksilölliset valikoimat eri lähteistä tulevia geenejä.  

Tämänpäiväisessä Marttusen sukujuhlassa jotkut ovat isänpuoleisen, jotkut äidinpuoleisen suvun juhlassa. Jako äidin- tai isänpuoleiseen voi vaihtua seuraavassa sukupolvessa. Esimerkiksi minä olen isänpuoleisen, mutta tyttäreni olisivat äidinpuoleisen suvun juhlassa. Jako äidin- ja isänpuoleiseen ei olekaan olennaista. Olennaista on kunkin ihmisen tietoisuus kuulumisesta sukuverkostoon ja sen ketjuun.

Sosiaalipsykologian professori Antti Eskola on kirjoittanut: ”Kun suku kokoontuu, läsnä ei ole ainoastaan elossa olevien joukko. Mukana on, omalla tavallaan, myös suuri määrä elävien joukosta jo poistuneita suvun jäseniä.” On edesmenneitä isiä ja äitejä, mummoja ja pappoja, sisaruksia, serkkuja jne. Hän kirjoittaa, että ihmisen henki jää elämään, jos on niitä, jotka häntä muistavat ja muistelevat. Kun heitä muistellaan, he uusintavat vanhempiensa hengen.

 Muistelot vahvistavat suvun henkeä. Suvun henki vaikuttaa meihin. Saatamme tietää, milloin toimimme suvun hengen mukaisesti ja milloin poikkeamme siitä vahingossa tai tietoisesti. Muisteleminen, jolla nämä henget tehdään eläviksi, ei ole pelkkää tosiseikkojen mieleen palauttamista, vaan myös niiden valikointia ja tulkintaa. Muistelemiseen liittyy myös muistetun täydentämistä tarinoiksi, jotka saattavat alkaa elää omaa elämäänsä, ikään kuin todella muistettuina tosiasioina.

                      Jokin on tärkeää vasta, kun annamme sille tulkinnan ja merkityksen. Muistojen valikointi ja täydentäminen on mielen työtä, jolla on vaikutusta elämäämme ja toimiimme. Tässä työssä meillä on paljon vapautta. Jokaiseen sukuun sisältyy tapahtumia, joiden muisteleminen tuottaa mielihyvää, ja niitä, jotka aiheuttavat surua tai muita kielteisiä tunteita. Hyvä elämänohje on antaa poisnukkuneiden olla rauhassa eikä muistella heidän elämäänsä liittyviä kielteisiä asioita. Sen sijaan meidän tulisi rakastaa lähimmäistämme ajattelemalla ja puhumalla hänestä hyvää ja selittämällä asiat parhain päin.

Suvun henkien muistelemisesta syntyvä henkinen ilmapiiri voi kantaa uutta sukupolvea eteenpäin. Perheet ja suvut ovat ihmiskunnan kehittyessä turvanneet elämää. Yhteenkuuluvuuden tarve edistää normien sisäistämistä, tiedon siirtymistä ja sosiaalisen toiminnan organisointia. Sillä on merkitystä sekä yksilön kehityksen että yhteiskunnan kannalta.

Mietiskelin suvun merkitystä itselleni, kun kirjoitin elämäkerrallista kirjaa. Isän- ja äidinpuoleiset suvut olivat hyvin erilaisia sekä lähisukujen koossa että siinä aktiivisuudessa, jolla sukuyhteyttä ylläpidettiin. Molemmissa tapauksissa yhteyteni rajoittuivat isoäitiin ja isän tai äidin sisaruksiin lapsineen. Papat olivat kuolleet. Heidän henkensä oli kuitenkin läsnä niissä kertomuksissa, joita heistä kuulin.

Mitä minulle henkilökohtaisesti on Marttusen suvun hengestä välittynyt?

Olen ihastellut sitä tarmoa ja taitavuutta, jolla Vanha-Tuusjärven kartano nostettiin rappiotilasta kukoistukseen. Kuvitelkaa 32-vuotiasta miestä 7 lapsen kanssa muuttamassa Pohjanmaalta tammikuun pakkasissa tavarajunalla Lahteen ja Lahdesta 30 hevosvaljakolla Lusiin, rappiolla olevaan taloon, jossa vain yksi huone oli lämmitetty. Seurueeseen kuului perheen lisäksi myös 5 palveluskuntaan kuuluvaa ja lehmiä, hevosia ynnä muuta karjaa ja niiden ruokaa. Oli kunnostettava talo ja piharakennukset, hakattava metsää, pystytettävä saha, mylly, meijeri, karjatalous ja kaikkea muuta. Pappa oli ollut myös taitava seppä, joka oli oppinut taidon Amerikassa oppia saaneelta isältään. Kaikki mahdollinen valmistettiin omassa pajassa. Kaiken ohella hän oli aktiivinen seurakunnan ja kunnan asioissa. Tämän hän teki 18 vuodessa, jona aikana lapsilaumakin vielä kaksinkertaistui. Hän kuoli syöpään 50-vuotiaana, kun olin vasta vuoden vanha.

Kunnioitettava on ollut myös mummon kyky organisoida taloutta. Kotona tehtiin kaikki mahdollinen, juuri mitään ei ostettu. Oli osattava käsityöt, vaatteiden valmistus, karjanhoito, ruokatalous ja siinä sivussa synnytettävä lapsia ja hoidettava vauvoja. Jos meissä Marttusissa – äidin tai isän puolelta – on tarmoa, niin sen juuria ei tarvitse kaukaa hakea. 

Isovanhempien vanhemmista ei syntynyt käsitystä eikä isovanhempien sisaruksista perheineen. Vanhempani eivät olleet serkkujensa kanssa tekemisissä enkä oppinut tuntemaan pikkuserkkuja. Poikkeuksena olivat Julia-mummon veljen, Akselin, lapset Alpo Pihlaja ja Laina (myöhemmin Sipilä), jotka mummo ja pappa olivat ottaneet kasvatikseen Vanha-Tuusjärvelle. Ihmettelin lapsena, miksi, koska heillä muutenkin oli ollut paljon lapsia.

En tiennyt lapsena näiden lasten järkyttävästä taustasta. Lainan ja Alpon vanhemman veljen, Onnin tytär, Kaarina Häkli, pikkuserkkuni, on kertonut isoisänsä siis Julia-mummon veljen, Akselin, surullisen tarinan. Tämän kertomuksen mukaan kolme isäntää, Akseli heidän joukossaan teki metsäkauppoja ja laivasi puutavaraa Englantiin. Kerran kun laiva oli lastattu ja yksi isännistä oli hakenut puukaupasta saadut rahat, suuren summan, hän löytyi aamulla kuolleena, rahat kadonneina. Siinä menivät kaikkien ansiot. Toinen isäntä teki itsemurhan. Akseli, joka oli jo aikaisemmin ollut valtameren takana töissä, lähti Kanadaan tienaamaan rahaa. Vaimo jäi yksin suuren lapsikatraan kanssa Pohjanmaalle. Lapsia oli kaikkiaan 17, joista jotkut kuolivat lapsina tai nuoruusiässä. Kaksi lasta tuli kasvatiksi Vanha-Tuusjärvelle. Asutustilalliset saivat Kanadassa omistukseensa metsästä raivaamansa peltomaan. Kun työ oli valmis, Akseli tiettävästi tönäistiin asemaa lähestyvän junan alle. Papereita asutustilasta ei ollut ja sen sai toinen mies.

Suvuissa on tällaisia tragedioita. Ne synnyttävät kysymyksiä ja sääliä, mutta myös kunnioitusta vaikeuksista selviämisen takia. Kirjailijat käyttävät niitä hyväkseen sukuromaaneja kirjoittaessaan.

Omien kokemusteni ja kuulemieni kertomusten ohella hyvin merkittävä lähde isänpuoleisen Marttusen suvun hengen tavoittamisessa on ollut vuonna 1996 julkaistu Sukukirja, jossa kerrotaan isovanhemmista ja jossa jokaisesta 14 lapsesta on muistelmatyyppinen kertomus. Ensimmäisen sukukirjan toimitti edesmennyt serkkuni Kalervo Peltonen. Kyösti Hämäläinen, toinen edesmennyt serkkuni, teki suuren työn sukuselvityksen kanssa. Uusi Sukukirja 2020, joka esittelee Marttusen suvun vaiheita, täydentää kuvaa. Sen toimittivat siskoni, Tuula Hatakka, serkkuni Raino Marttunen ja Salli Wahlberg – taitelija, joka on huolehtinut sukumme kuvittamisesta, sekä serkkuni Juhanin poika Mika Marttunen. Ne ovat arvokkaita julkaisuja. Kiitokset niiden tuottamiseen osallistuneille.

On nyt meidän aikamme ylläpitää tai luoda sitä suvun henkeä, joka perillisillemme jää mieleen kokemuksista tai kertomuksista. Serkkuporras, kolmas sukupolvi, on isovanhempien iässä. Kullakin on oma klaaninsa, jossa ylläpidetään sukuyhteyksiä. Sukuseura tarjoaa puitteet klaanien välisten yhteyksien ylläpidolle. Entisaikoina harvinaiset valokuvat kiinnittivät kertomuksia vain joihinkin ihmisiin. Toisin on nykyisin, jolloin käytettävissä on valokuvia ja videoita, jotka tekevät kertomusten henkilöistä konkreettisempia ja joiden joukossa voi nähdä itsensä vauvaikäisestä asti osana suvun ketjua, kolmen, neljän tai ehkä viidenkin polven yhteiskuvissa.

Kertomusperinnettä olen omalla tavallani edistänyt julkaisemalla tänä vuonna kaksi kirjaa. Molemmista kirjoista välittyy minulle tärkeä arvomaailma, jolla on yhteyttä sukukokemukseeni. Suvun henki ei nimittäin liity vain kertomuksiin työstä, saavutuksista, elämäntavoista ja ihmiskohtaloista, vaan myös niihin arvoihin, joita lapsuuden kokemukset ja kertomukset välittävät.

Kirjassa Lapsen hyvinvointi alkaa kodista tuon esille näkemykseni lapsen monipuolisesta kehityksestä. Lapsi tarvitsee toiminnan mahdollisuuksia fyysisen, sosiaalisen, emootionaalisen, älyllisen, esteettisen, eettisen ja henkisen kehityksen edistämiseksi. Vanha-Tuusjärvellä nuoret harrastivat urheilua. Suuri perhe, jossa aikuiset leikkivät keskenään ottaen lapset mukaan, kehitti sosiaalisuutta. Rakkautta, iloluonteisuutta ja muita tunteita osoitettiin avoimesti, mikä vahvisti tunne-elämää. Koulutusta arvostettiin, vaikka koulutusmahdollisuudet olivat vähäisiä. Esteettistä kehitystä tuki laulaminen yhdessä kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa. Eettistä kehitystä tuki kokemus oikeudenmukaisuuden arvostuksesta ja henkistä kehitystä mummon pyhäkoulu, kirkossa käynnit ja iltarukouksen opettaminen.  Sota-ajan jälkeen vaurautta ei suvussamme ollut, mutta sitä tärkeämpää oli henkinen perintö, joka kannusti ponnistelemaan eteenpäin.

Läheisistä ihmisistä vanhemmat olivat ensisijaisia, mutta mummot tädit ja sedät olivat myös läheisiä. Miniäni Marja-Leena Pulkkinen on suunnitellut kirjaani Lapsen hyvinvointi alkaa kodista kansikuvan, jonka nimi on Syli. Olen määritellyt ”sylin” kuvaamaan lapsen sosiaalista pääomaa eli niiden ihmisten määrää, jotka ovat valmiita avaamaan lapselle sylinsä antaakseen tukea. Sylissä syntyy perusturvallisuus, joka kantaa eteenpäin. Siitä elämä laajenee kouluun ja muihin elämän piireihin iän karttuessa.  

Kirjalla Tutkijan omakuva tarkoitukseni on kertoa tutkijan elämästä ja tehdä tutuksi sitä, miten tutkimustieto syntyy ja tulee käyttäjien saataville. Kuvaan elämän koostumista monista säikeistä, jotka kietoutuvat toisiinsa. Minun elämässäni, kuten monien muidenkin elämässä, keskeisin säie muodostuu perhe-elämästä, lapsuusperheestä omaan perheeseen isovanhemmuuteen asti, ja toisena säikeenä koulunkäynnistä alkava eteneminen työuraan. Muita säikeitä minulle on syntynyt kansainvälisistä tehtävistä, pyrkimyksistä kehittää koulua tutkimusperustaisesti siten, että se tarjoaisi lapsille mahdollisuuksia harrastustoimintaan koulun yhteydessä, musiikista, ystäväpiiristä ja niin edelleen. Kerron niistä ja niiden yhteensovittamisesta elämässä, mikä ei aina ole ollut ihan helppoakaan.

Aloitan sodassa olevasta isästäni, joka on painetussa muistelmassaan kertonut, kuinka hän pelastui ampumiselta. Hän antaa sille selityksen lapsuuskodistaan. Kerron isäni ja äitini taustoista, elämästäni lapsuuskodissa ja isoäideistäni. Sain lapsena olla usein Vanha-Tuusjärvellä ja jopa nukkua mummon vieressä, ennen kuin hän otti kolmannen kasvattilapsensa. Imin sieluuni kartanon vilkasta elämää ja kaikkien askareiden tekemistä suuressa mittakaavassa. Ruokapöydässä oli kolmekymmentäkin ihmistä. Siksi minusta on usein tuntunut tyhmältä ajan hukalta tehdä ruokaa vain yhdelle tai kahdelle ihmisille. Kun omassa perheessäni jatkoin marjojen säilömisen perinnettä, ajattelin järjestää sen sarjatyönä saunassa. Pesin purkit ja panin ne riviin lauteille. Kuumensin muuripadassa mansikoita. Mutta voi kauhistus! Kun mansikkaseos alkoi kiehua, en pystynytkään vähentämään padan lämpöä, ja mansikkavaahto kuohui yli leviten kaikkialle. Monenlaista muutakin kommellusta on elämääni mahtunut onnistumisten ohella. Aina olen ihmeen kaupalla selvinnyt.

Lopuksi haluan vielä kiittää Marttusen sukuseuran sukuneuvostoa tämän sukujuhlan järjestämisestä. Arvostan tänään tehtyä päätöstä järjestää sukujuhla myös ensi vuonna, koronapandemian aiheuttaman kokoontumisrytmin sekoittumisen korjaamiseksi. Tavataan ensi vuonna!