Marttusten sanoja ja sanontoja

                                Tuula Hatakan esitys sukujuhlassa 13.8.2011

Helmikuussa 1922 etelä-pohjalaisesta Kauhajoen Kokon kylästä lähtenyt Hjalmar ja Julia Marttusen suurperhe palkollisineen asettui asumaan itä-hämäläiseen Lusin kylään Vanha-Tuusjärven kartanoon.  On helppo kuvitella, millaisen myllerryksen pieneen kylään toi jatkuvasti kasvava monikymmenpäinen joukko! Ei riittänyt, että heistä suurin osa poikkesi ulkoiselta olemukseltaan itä-hämäläisistä: mustatukkaisia ja -silmäisiä, tummaihoisia, lyhyehköjä, leikkisiä, eläväisiä, vahvasti uskonnollisia perinteitä noudattavia. Suurta huvia on kuulemani mukaan seudulla herättänyt erityisesti heidän hullunhauska puhetapansa, mukanaan tuomansa Etelä-Pohjanmaan murre.

Te kolme vielä keskuudessamme olevaa sisarusta, Aate, Annikki ja Kaija, muistatte ja kai vielä osin käytättekin vanhempienne kieltä,  vaikka olette kaikki syntyneet Vanha-Tuusjärvellä. Me lapsenlapset, jotka muistamme elävästi Vanha-Tuusjärven mummon, Julian, puhetavan, koemme etelä-pohjalaisen murteen kotoisena ja mukavana .

Kun suuri perhe piti paljon yhteyttä keskenään myös aikuisiksi tultuaan, murre säilyi ensimmäisen polven puheessa melko hyvin. Siitäkin huolimatta, että jokainen löysi puolisokseen ei-pohjalaisen ja osittain omaksui  myös uuden sukunsa  tavan puhua.  Koulu ja ympäristö muokkasivat tietysti puhetta, ja erityisesti kauemmas muuttaneet Aune, Jalmari ja Maija, osittain myös Alpo ja Antti, siirtyivät helpommin puhumaan kukin uutta paikallista murretta. Tottakai sanontoja ja yksittäisiä sanoja säilyi ja siirtyi oman perheen käyttöön, mutta monia etelä-pohjalaisen murteen ominaispiirteitä jäi pois puheesta.

Aivan erinomaisen johdatuksen Vanha-Tuusjärven murteeseen ja sanontoihin antaa sukukirjaan painettu Aunen tarina ”Elämää Vanha-Tuusjärvellä”.  Aune oli lapsista vanhin, ja siksi murrekin säilyi vahvana, mutta hän oli myös armoitettu kertoja ja sanankäyttäjä. Olisipa ollut tätä juttua tehdessä upeaa saada jutella hänen kanssaan!

Kaikkihan me olemme sen tarinan lukeneet (?), mutta seuraavassa toistan hänen murresanojaan ja sanontojaan:

Perheen elämässä kirkko ja kirkossa käynti olivat tärkeitä. Papassa oli vähän herraskaisen vikaa, ja niinpä hänellä oli kartanonisännän tapaan 4-pyöräiset kiesit, joita veti 2 hevosta, edessä oli oikein lyhtypylväät. Niillä oli ”komia” mennä kirkkoon. Lapsista pääsi mukaan se, jolla oli "kamppeet reiras; kengut rasvattu ja plankattu, tytöillä piiskannauhat tryykätty.”

Papalla ja mummolla oli ilmeisen hyvät keskinäiset välit, koska Aune erikseen mainitsee eräästä riidasta. Isän nenäliinaksi oli pyykkikorista tullut erehdyksessä ”lapsen trasu”, josta isä hermostui. Pitkävihainen mummo  ”ei saanu itteensä takaisin”, ja viikko meni puhumattomana.

Aune kertoo, kuinka Lusin kansakoulussa lapsilla oli naurussa pitelemistä kuunnellessaan Aunen ja Aaron ”praataamista”.  Luokkatoverit lähtivät usein jopa kauppaan kuuntelemaan, kuinka kaupanteko ”pohojalaisittain” sujui – äiti antoi usein kauppa-asiat hoidettavaksi koulumatkalaisille. Ostettiin ”puorista jästiä”, joskus ”murujakin”(karkkeja).

Äidin tehtävä oli saada talous  pyörimään, vaikka pienet lapset pitivätkin äitiä ”tentehillänsä” yölläkin. Ajatelkaa, 16 synnytystä, suuri talous ja mies, jota monien luottamustehtäviensä ja kartanon hoidon vuoksi ei enää ”näkynyt kääntöpaikoissakaan”.

Todella tutuntuntuista on Aunen kertomus äidin työstä:  ”Ottakaa ny flikat tuo laskikorves följyynne ja peskää kuumalla varilla,ku se lemajaa niin muikiaaselle”.

Tai äidin kysymys Hiltalle:”Etkö oo nukkunu yöllä, ku noon tikkuja on sun silimisnäs?” Hilta oli ollut ”Hiliman kans Lusis hypyys”.

Äiti oli hyvä käsityöihminen. Kaupungista ostettiin kokonaisia kangaspakkoja, ja valmistettiin lapsille ja pavelusväelle kerralla jokaiselle flanellipaita ja alusasu. ”Visersin taas sen ja sen” oli äidillä tapana sanoa. ”Rupiaisitkos Hilma mun kans kräätälöötemähän, on sus muistaakseni kräätärin vikaa. Mä leikkaan flanellista alusvaaattehija niin kokoole sinä pitkiä saumoja. Kyllä mä liiringit sitte sovittelen.”

”Hilta, hairaase sinä kokin suusta syrpyskoppa, siinä on räsiä sukkia, rupiaisit parsimahan niitä.”

Ja Rauhalle: ”Kuule ny, rupia pian puolista laittamahan, paa jo tuli esti hellahan ja patahan vettä. Hairaase perunoita kiehumahan, teherähän pylysykastetta, on niitä sianpääsylttyjä pöytähän lisäksi. Paa kastrullihin vettä, teherähän tikkelberikeittoa jälkiruuaks, purkki on likakomppelin takana hyllyyllä. Vahtaa, onko perunajauhoja, mä tuun kyllä suurustamahan.” Ateriaan kuului aina jälkiruoka, jota kutsuttiin ”hyväksi velliksi”.

Kaiken touhun keskellä äitiä muistutetaan ompeluseurasta ja pyydetään ”Jalmaria” Heikkilän Kallen kanssa keskustelemaan. Isä ja äiti sopivat, että”joku lapsista panoo Sirkan aseisiinja käväsee hakemahan isän sahalta, tällä välin äiti reiraa asioita. Rauhaa äiti pyytää”Jää sitte illallisen laittohon tupahan, kuori aikalailla perunoita, tee fläskikastetta ja perunavoita.” Ja uskottava on, kun Aune kertoo, että isän ja äidin mentyä Aune joutui koulusta tultuaan  vahtimaan emakon porsimista ja jopa hieho  ehti poikia sonnivasikan. Kotiin tultuaan äiti jatkoi kahden tunnin välein tusinan porsaan huolehtimista, isä ”poikkaasi torahampaat” ja kokosi itahartauteen vielä hereillä olevat mukaan laulamaan ja luki ruokouskirjasta ehtoorukouksen.

Ja uskottava on myös se, kun Aune sanoo: ”Täytyy sanoa ittellensä, jotta soli parahuusta aikaa se.”

Niinkuin tässä edellä on tullut esiin, Juliaa, Vanha-Tuusjärven emäntää kutsuivat lapsenlapset, miniät ja vävyt ymmärtääkseni mummoksi, omat lapset äidiksi.

”Isoäireellä on kyllä monta muutaki nimiä: mumma, mummi, muori, momma”.

Vanha-Tuusjärven pappaa, Hjalmaria,  kutusuttiin kai yleisesti papaksi. Paappa olisi isoisän murteenmukainen nimi tai isäfaari. Omat lapset kutsuivat häntä isäksi. Pappa käytti kirjallisesti  yleisesti nimestään lyhennystä Hj. Kauhajoella hänet tunnettin Jalamana tai Jalmana (Jalaman kauppa). Paikalliset aikuiset Itä-Hämeessä käyttivät Jalmari-nimeä.

Erityisen outoa oli monen mielestä se, että lapset, siis omat  lapset Aunesta Maijaan, sinuttelivat vanhempiaan. Oma äitini Elli ei ikimaailmassa olisi sinutellut äitiään tai isäänsä, ei siis tietenkään myöskään appivanhempiaan. Me lapsenlapset kaiketi kaikki sinuttelimme mummoa – pappaahan monikaan meistä ei koskaan ehtinyt tavata. Mutta ainakin meidän perheen lapset opetettiin käyttämään täti- ja setä-nimityksiä.

Aune-täti, Aate-setä, Annikki-täti... Maija-täti oli minua kymmenen vuotta vanhempi, mutta ainakin mielessäni hän on aina Maija-täti. Oli tosi outoa jossain vaiheessa aikuisena ryhtyä kutsumaan näitä tätejä ja setiä etunimillä. Aate-setää en vieläkään sano Aateksi. Aune-täti, Liisa-täti...kyllä ne ovat niin luontevia ja ainoita oikeita nimiä!

Olen näin kauan viipynyt Vanha-Tuusjärven ja mummon muistoissa. Sieltähän meidän sukumme useimmat sanonnat ja sanat kumpuavat.   Etelä-Pohjanmaan murteessa on luonnollisesti paljon ruotsinvoittoisia sanoja, mummomme kielessä niitä oli normaalia enemmän. Hänhän oli ummikkoruotsalaisena mennyt suomalaiselle Hjalmarille vaimoksi ja oppinut suomenkielen ilmeisen nopeasti.

Yksittäisiä  sukumme piirissä paljon käytettyjä sanoja olisi valtavat määrät.  Kuulostavatko seuraavat sanat teistä tutuilta?

Ökö (omituinen) Konu (kummallinen) Törö (Typerä), töröläisen töröläinen (harmiton), kötsi (aitta), kokki (ullakko), konttuuri (kylmä komero), köökki (karjakeittiö), kökkä (talkoot), friskata (virkistää ), funteerata, fäsky/ väsky (laukku), följys (mukana), kaffeli, veitti, sosimet (aterimet), lautaanen (lautanen), klasi (lasi, myös ikkunanlasi), hakuusis (lopussa, esim. vesi), hantuuki, helepata (auttaa), huseerata (touhuta, hommailla), hynttyhyt (vaatteet, omaisuus), hypyt (tanssit), johonaki (jossain), jokahinen (jokainen) jokahittelle (jokaiselle), joukos (mukana),  kelteesillänsä (ilkosillaan), ketarat (jalat), kiffeli (rikkalapio),, kloppi, kossi (poika), flikka (tyttö), knafti (vajaa), konffoijata (kerätä, varastoida), kortteli (muki), kranni (naapuri), kronkeli/kranttu (vaativa), kruppi/kroppa(vartalo)kurinvartaat/tikut/vartahat (sukkapuikot), köörätä (kuljettaa), plompuuki/ lompsa (lompakko), mööpeli,  ratevaa (hauskaa),

norkoolla (oleilla), nästyyki (nenäliina), oorninki (järjestys), pataluha (loppuunkulunut), pelapuu (pelargonia), pilikkumi (posliiniastia), prikka (tarjotin), pruukata (olla tapana), päinsä (keskenään), tuuki, pöytätuuki, pöönä (kahvipapu),rasat (tumput, lapaset), pottu/potto (pullo), troppipotto (lääkepullo), ronski (reipasotteinen), rustata (laittaa, järjestellä), räknätä (laskea), riskisti (runsaasti), seslonki (sohva), silimiklasit/trillit (silmälasit), talriikki/tassi (lautanen), tuparati/ tupa (asuinrakennus),alavarihinsa (aina, jatkuvasti), äkkinäänen (taitamaton), riskisti (runsaasti), varahin (aikaisin)

Mieleeni on erityisen hauskana sanana jäänyt parttenkoliaaset(syysjuhla puinnin jälkeen).

Persoonapronominien käyttö oli hupaisaa: Minoon, moon (minä olen), sinoot, soot (sinä olet), son (hän, se on), mollahan, moomma (me olemme), tootta (te olette), non (he ovat, ne ovat).  ”Mihinä tootta ollu?”

Ruokien nimiä oli jo tuossa Aunen jutussa. Muistatteko seuraavia:

klimppisoppa, hyvä velli, kreta, kropsu, kryyni, leipäressu, lonka (pitko), löökkimaito (sipulimaito), pitkäpiimä (kurrista hapatettu juoma), plätty (lettu), räätikkäloora (lanttulaatikko), sallatti (sillisalaatti, rosolli), väskynäsoppa,  soosi/ kaste (kastike)

Suvussa käytettiin reippaasti aitopohjalaisia sanontoja:

eheroon taharoon (tahallaan, tieten tahtoen), flikkaanen ihiminen (naimaton nainen),  laulaa ammuvainaan nuotilla,  mennä lekkeripeliksi (pelleilyksi), mennä plörinäksi (pilalle), olla lymyystä (huom! Linnanlymyyset -olla piilosilla), olla olovanaansa (olevinaan), ottaa onkehensa (oppia), asia on pläkki (selvä), Tuli tupenkrapinat (tuli erimielisyys, yllättävä ongelma), Kävi Kökkö-vainaan konsti(kävi todella huonosti), elä näksästi (nuukasti), takintäyteinen (lihava), tästäpuolihin (tästä lähtien)

Mieleeni on jäänyt joukko mahtavia päivittelyilmaisuja:

Voi jutinan tähren (Annikki), voi yhyren tähären (Alpo), voi herra mun vereni, Voi että mä kärsin (Maija!), Voi maharotoon, Voi kerjäläisen kerjäläinen, Voi halavatun kerjäläit, Voi halavatun apina.

Näissä päivittelyissä muuten olivat ainoat kirosanat, joita kuulin suvun käyttävän. Kiroilu ei ollut tapana eikä sallittua.

Ihmisten nimistä ei juuri tehty väännöksiä tai lyhennyksiä, kuten esim. karjalaisissa murteissa. Marttusen suurella lapsilaumalla oli kyllä omatekoisia lempinimiä, joita ei juuri käytetty kuin kiusantekomielessä.

Sanontoja

Jotkut suvun piirissä tutuksi tulleet sanonnat ovat peruja kodin etelä-pohjalaisesta puheesta, mutta ihan ilmeisesti sukuhaarojen sisällä

on vuosikymmenien aikana syntynyt omia juttujaan, jotka eivät ulkopuolisille kuulosta tutuilta. Useille on varmasti tuttu seuraava:

Hyvää keittiä, vai mitä, Arvila? Johon Arvila: Ei keitti paremmaks tuu.

Arvila oli työmies, joka oli kova myöntämään kaiken.

Eteä-pohjalaisia sanontoja oli myös:

”Tukka kuin Ojalan uuniluuta”

”Löytyy kun laastaan”

”Kellä on riihi rimpsuttimet, sillä on kirkko kimpsutttimet”

”Suuta ei tarvittu muuhun kuin puhumiseen (jos juhlissa oli huono ruoka)

”Siannahat silimille” 

Sinikka muistaa mummon sanoneen:

"mihinä mun väskyni on?"

Mutta sitten Sinikan muistamat Aunen sanomat:

"Lyckan kommer, lyckan går” ja Vuosi lapsen kasvattaa, vanhan vanhentaa" sekä "Ei ne suuret tulot, mutta ne pienet menot" eivät enää välttämättä ole koko suvun kieliperintöä.

Ahti kertoo Hilkan sanoneen "Sitä on oltava huushollikumarassa".

Toinen yleisesti Heikkilässä kuultu:  "Töppöset ovellepäin".

Kun tuli pieni pipi, Hilkka-äiti luki "loitsun" - saattoi sylkäistä ennen sitä pipiin kohtaan: "Kisubet, hanatset, daagstuuraa, heledaa, heledaa."

Tämän loitsun myös Alpo opetti tytöilleen.

Aimo sanoi, että "lapset leikkii ulkona niin hapinesta" (innokkaasti).

Hänellä oli myös tapana sanoa, että käykää huilatessanne tekemässä joku tärkeä työ, mikä milloinkin. Esimerkiksi: Huilatessanne voitte käydä tyhjentämässä heinäkuorman.  Isä-Aimolla oli Heikin mukaan tapana sanoa:"Väljä on, ei mahu"

Aimolla oli myös sanonta "pannaan röytämällä (väkisin, vauhdilla,esim. kun ei tahtonut onnistua tai kun oli kova kiire).                                                          

Alli kertoi Jalmarin sanoneen, kun joku murehti ja huolehti tulevasta: "Nythä sie otat Jumalan viran."

Aarosta kerrotuista jutuista on osa varmastikin juuri sukuhaaran sisäisiä. Sanotaan hänen tikkaa heittäessään pysähtyneen ja luoneen katseensa tauluun. Sitten sanoi"Keskity, Aaro". Sitten tähtäsi ja heitti tikat.

Aaro kuuluu sanoneen saunassa löylyä heittäessään, kun oli oikein kuuma,että "tässähän pitäisi olla rukkaset kädessä".

Juhani on lähettänyt seuraavia ilmeisesti ainakin osittain paljon käytettyjä sanontoja:

" Tuttu naama kuin saaren pässillä, mutta nimeä en muista."

" Se on ryöppy,sanoi Ruoppi, kun laski hiilille" Ruopin talo sijaitsee Heinolan ja Hartolan rajalla.

"Rukkaset luistaa,sanoi suutari Vikki,(kun ei jaksanut nostaa tukkia.

Vikki oli hentorakenteinen kiertävä suutari, joka oleili useinVanhalla 1940-50-luvuilla).

"Hämillään, kuin Sallahden Hemmin tukkisakset."

"Kaikkia se leipä elättää"

Autosta, jolla on pitkä startti, todettiin" Ei ole kovin innostunut lähtemään."

"Kello on jo klockan, ja minä olen vielä täällä."

"Hengessään kuin Hakalan kaljatynnyri" (tohkeissaan, kaljatynnyri porisee käydessään.

Ja ainakin me kaikki vanhemmat lapsenlapset muistamme ikuisesti Antin sepittämän kuorma-auton lavalla kajautetun laulun ”Hei Tampereen Epilän häissä”...

Olisiko mahdollista, että täydentäisimme yhdessä tätä suppeaa kertomusta Marttusten sanoista ja sanonnoista. Olisi ”komiaa” saada uusituille kotisivuillemme oikein kunnon kertomus sukumme kielestä. Toistaiseksi sivuilta on jatkossa löydettävissä ainoastaan tämä laatimani puutteellisiin tietoihin perustuva kertomus. Ottakaa yhteyttä, kaikki vihjeet talletetaan!